Hyvää makua määrittelemässä

Kansainvälinen miesten päivä sujahti ohitse ilman sen kummempaa huomiota. Mitä nyt muutaman Facebook-vitsin kirvoitti. Taisipa joku nainenkin mielensä pahoittaa, kun vuodessa on kuulemma jo 364 miesten päivää. Itse en saanut kukkia tai edes munkkikahveja työpaikalla, mutta en rehellisesti sellaisia odottanutkaan. Päivän puheenaihe tuntui olevan kepulainen Kevan soon-to-be-ex toimitusjohtaja, jonka ajojahti on saanut sellaisia piirteitä, että pistää miettimään jahdattaisiinko häntä samalla kiimalla, jos hän olisi mies.

 

Kuvassa joku muu kuin Kevan teejii.

Tasa-arvoasiain neuvottelukunta, on paitsi melkoinen nimihirviö, sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimiva elin, joka pyrkii edistämään sukupuolten välistä tasa-arvoa yhteiskunnassa. Varsin kannatettava tavoite sinänsä. TANE jakaa vuosittain Miehen työ -palkinnon omien sanojensa mukaan henkilölle tai taholle, joka on työllään tai muilla ansioillaan edistänyt sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista erityisesti miehiin tai poikiin liittyen, edistänyt miesten ja poikien emansipaatiota sekä purkanut kapeita sukupuolirooleja. Kannatetaan tätäkin. Erityisesti miesten emansipaatiota.

Kuvassa ammattilainen

Armeijatavaran luukuttamiseen keskittynyt Varusteleka on herättänyt närää kyseenalaisella mainonnallaan. Kun kaupan verkkosivujen copytekstejä lukee, niin on helppo uskoa, että tiukkapipoisemmalla saattaa herne sujahtaa nenään. Sen verran kieli poskessa on eräistä 1900-luvun Euroopan sotilashistoriaan liittyvistä asioista nimittäin sentattu. Viimeistään siinä vaiheessa kun baretin myyntitekstissä mainostettiin, että ”kansanmurhatessa tulee näyttää ammattimaiselta”, napsahti Mainonnan eettiseltä neuvostoltakin jo nuhteet. Samassa päätöksessään neuvosto kuitenkin hyväksyi vaimonhakkaajapaita-termin käytön hihattomasta aluspaidasta.

Mainonnan eettisen neuvoston nuhteilla ei käytännössä katsoen ole mitään merkitystä, jos niistä ei herkkä copywritersielu yöuniaan menetä. Varusteleka päättikin iloisesti pitää kyseenalaista mainetta herättäneet kansanmurhaajamainostekstinsä sivuillaan. Sen lisäksi Varustelekan pojat päättivät pistää pystyyn kampanjan, jossa 50% jokaisesta myydystä vaimonhakkaajapaidasta lahjoitetaan perheväkivallan uhrien auttamiseen.

Joku voi olla sitä mieltä, että tässä vitsaillaan vakavalla asialla. Itse taas koen, että nyky-yhteiskunnassamme jeesusteleville kukkahattutädeille ja muille sensurointivimmaisille yltiöhysteerikoille on annettu aivan liikaa huomiota. Varustelekan perustajalle Valtteri Lindholmille nostan lasillisen hyvää irlantilaista viskiä, ja toivon että yritys jatkossakin pitää ronskin linjansa mainonnassaan eikä lakkaa piristämästä meitä, jotka uskomme, että yrityksellä on oikeus osoittaa huonoa makua mainonnassaan niin halutessaan.

Ihanan kaupallista

Vuodesta 1984 jaettua Finlandia-palkintoa pidetään maamme merkittävimpänä kirjallisuuspalkintona. Palkinnon sekä 30 000 verottoman kädenpuristuksen jakaa Suomen Kirjasäätiö, hajuton ja mauton kulissisäätiö, jonka takana lymyää kuusi astetta kaupallisempi Suomen Kustannusyhdistys ry. Kyseessä on siis suomalaisten kirjakustantamoiden edunvalvontayhdistys, jonka ensisijainen tarkoitus on myydä mahdollisimman paljon jäsenyritystensä kirjoja.

Vuosittain jaettavaan palkintoon liittyy ehkä enemmän hypetystä kuin mihinkään muuhun kotimaiseen skabaan. Eikä suotta, sillä pelkkä ehdokkuus saattaa nostaa kirjan myyntiluvut kymmen- tai joissain tapauksissa jopa satakertaisiksi. 30 tonnia verotonta, joka on itsessään mainio summa vaikkapa pikku Mauritiuksen-matkan budjetiksi, on pientä verrattuna siihen mitä 100 000 kovakantisen myyntilukemat tuovat tullessaan.

Eräs kustannustoimittaja, jonka nimi jääkööt tässä yhteydessä mainitsematta, selitti aikoinaan pikkutunneilla millaisella kirjalla kilpailussa pärjätään. Romaanin tulee olla historiallinen, mieluiten suomalaisille hieman kipeällä tavalla. Siinä tulee olla useampi kuin yksi kertoja. Tarinaa myös tulisi mielellään kuljettaa useassa eri ajassa. Jos seksuaali- tai muut vähemmistöt saa jollain ilveellä ympättyä mukaan, niin sitä parempi. Punakapinasta Lapin sotaan kulkeva tarina, jossa jalkafetisististen taipumustensa vuoksi hyljeksityn romaniperheen kolmen eri sukupolven edustajaa kuvailevat kärsimyksiään, lienee näillä spekseillä varma voittaja.

Tällä viikolla Helsinki on lyhyen aikaa maailman kiinnostavin kaupunki. Kaapelitehtaalla järjestettävä Slush-startuptapahtuma kerää Ruoholahteen niin tulevaisuuden menestystarinoiden nuoret sankarit, riski- ja enkelisijoittajat kuin maailman talousmedioiden edustajatkin. Itse tapahtuman lisäksi eri tahot järjestävät enemmän tai vähemmän virallisia sivutapahtumia kolmen päivän ajan pitkin kaupunkia, ja mikäli kuulemani huhut Castrén & Snellmanin kattobileistä pitävät edes osin paikkansa, niin aika moista menoa on loppuviikon ajan luvassa.

Slush-hengessä kirjakaupasta matkaani valikoitui tänä syksynä julkaistu Timo Ahopellon Sand Hill Road. Rakastin startupeista ja riskisijoittamisesta kertovaa teosta juuri samoista syistä, miksi se ei tule voittamaan Finlandia-palkintoa; se on yksinkertaisesti liian vetävä ja moderni, jotta sitä voitaisiin pitää korkeakulttuurina. Emmekä lukijoina pääse edes kärsimään veljeskansojen sortamisesta; sijoittuuhan kirja nimensä mukaisesti Piilaaksoon. Redwood Cityssä syntyneenä tunnen pienen pientä nostalgiaa varhaislapsuuteni pelikentistä lukiessani, ja nostan reippain mielin lasillisen hyvää irlantilaista viskiä juuri sopivan avoimesti kaupalliselle ja samalla niin viihdyttävälle kirjailijalle.

Pelialan asia on meidän

Vielä muutama vuosi sitten Suomesta löytyi paljonkin talouden asiantuntijoita, jotka suhtautuivat huvittuneesti pelialan mahdollisuuteen nousta merkittäväksi bisnekseksi. Viimeistään pari viikkoa sitten tapahtunut Supercell-kauppa, jossa japanilaiset maksoivat yli miljardin (euroja, ei jenejä) muutaman vuoden ikäisen lafkan osake-enemmistöstä, pyyhki toivottavasti virneet epäilevien tuomaiden kasvoilta.

Mobiilipelit ja oheistuotteet mukaan laskien pelialan liikevaihto pyörii vuositasolla sadan miljardin taalan tietämillä, joka on noin kolme kertaa enemmän kuin koko Suomen metsäteollisuuden arvo ja paljon enemmän kuin maailman musiikki- ja elokuvabisneksen yhteenlaskettu vuosiliikevaihto. Perjantai-iltana Lontoossa jaetun Golden Joystick -kilpailun Vuoden peli -palkinnon voittajan Grand Theft Auto V:n kehitys- ja markkinointibudjetti oli lähes 200 miljoonaa euroa (jonka pelin kehittäjä tienasi viisinkertaisesti takaisin kolmena ensimmäisenä myyntipäivänä). Ei siis ole todellakaan kyse mistään nappikaupasta. Ja mikä parasta, Suomi ei ole pelkästään kisassa mukana, vaan johtaa skabaa sillä kaikista kuumimmalla ja nopeiten kasvavalla osa-alueella; mobiilipeleissä.

Voi toki vielä olla ihmisiä, joita kaikki nämä dollarivuoret eivät imponoi. On kuitenkin hyvä muistaa, että moderni teknologia kehittyy viihdekärki edellä. Kun uutta teknologiaa testataan miljoonilla ja taas miljoonilla kuluttajilla, voidaan kerättyä tietoa käyttää paljon muuhunkin. Vaikkapa vaikeasti vammaisten kommunikoinnin edistämiseen tai kehitysmaiden asukkaiden työllistämiseen, jos strippareiden mätkyttäminen rautaputkella ei satu nappaamaan. Tämä tilanne missä nyt vuoden 2013 loppupuolella olemme, jossa Japanista ja Yhdysvalloista saapuu merikonteittain käteistä maahan, jossa samaan aikaan kehitetään maailman hoteinta softaa, tuntuu jopa liian herkulliselta ollakseen totta. Isäni sanoisi, että tässä on nyt pelin paikka.

Vihaisten lintujen Rovio sekä kauniisti pankin kilauttanut Supercell tunnetaan varmasti jokaisessa taloudessa, mutta ne ovat vain jäävuoren näkyvä huippu. Autotalleissa ja yliopistojen yrityshautomoissa muhii tusinoittain pieniä yrityksiä ja yksittäisiä pelintekijöitä, joilla on potentiaalia singahtaa appitaivaalle. Älyttömän koukuttavan ja jo sata miljoonaa kertaa ladatun Hill Climb Racing -pelin luonut kahden hengen Fingersoft (joka kuulostaa Pertti Jarlan nimeämältä, myönnetään) voi hyvinkin olla yksi niistä. Heille, ja lukuisille muille suomalaisen pelialan toivoille nostan lasillisen hyvää irlantilaista viskiä, ja yritän olla läikyttämättä lasistani iPadilleni.

Viimeinen luontokuvaaja

Kun katselin uusinta Vuoden luontokuvaa, Jukka-Pekka Tikkasen Elävältä nieltyä, jossa rantakäärme popsii vaskitsan, huomasin ettei valokuva herättänyt minussa samankaltaisia tunteita kuin aikaisempien vuosien voittajatyöt. Kuva itsessään on upea, sitä en kiistä, mutta siitä jäi puuttumaan jokin je ne sais quoi. 

Voittajakuvan näet tästä.

Pohdiskeltuani asiaa pidempään, aloin taipua siihen johtopäätökseen, etten osaa enää katsoa valokuvia samoin silmin kuin ennen. Viisitoista vuotta Photoshopin käyttöä on pilannut minulta kyvyn saada suuria tunne-elämyksiä valokuvista, joiden suurin ansio on oikea ajoitus. Pystyisin itse copy-pastettamaan vastaavan kuvan kahdella Googlen kuvahaulla ja viiden minuutin shoppauksella. Luonnossa vastaavan foton nappaaminen ei minulta onnistuisi kuuna päivänä. Ei, vaikka saisin turvautua Kari Soverin 80-luvun alun kikkaan, ja raahata paikalle täytettyjä eläimiä.

Vaikka ei Photoshopin kanssa ammatikseen näpertelisikään, niin elämme silti kaikki manipuloidun totuuden ympäröiminä. Enkä tarkoita nyt vain H&Mn rendattuja bikinivartaloita tai Ellen kannen keski-ikäisen naisen rypyttömyyttä. Jokainen valokuva tai liikkuvan kuvan pätkä, jonka lehdessä, telkkarissa tai netissä näemme, on sommiteltu ja leikattu vahvistamaan haluttua viestiä. Kuva maansa myyneestä Berlusconista on todennäköisesti otettu kuukausia ennen tuomion julistamista, ja tosi-tv –ohjelmien kilpailijoiden reaktiot on satavarmasti leikattu käsikirjoitusta parhaiten tukeviksi. BBCn luontodokumenttienkin kuvaajat myöntävät sen, että hienoimmissa kohtauksissa käytetään usein vangittuja eläimiä ja lavastettuja taustoja. Pari Diapamia takaavat raukeasti loikoilevan leopardin ja kuvaajalle työrauhan. Lukijalle tai katsojalle tarjotaan kauniisti paketoitu lopputulos, joka vastaa toiveitamme ja odotuksiamme.

Tänä syksynä Jimillä esitettävä Arman ja viimeinen ristiretki –ohjelma on ollut harvinaisen viihdyttävää katsottavaa juuri sen rehellisyyden takia. Epämiellyttävä todellisuus näytetään katsojalle suoraan ja rehellisesti, eikä juontaja vetäydy kyynisyyden tai tunteettomuuden suojiin. Me emme katsojina tirkistele, vaan eläydymme Armanin tehdessä hurskastelematta likaisen työn puolestamme. Tällaiselle televisiolle, sekä sen tekijöille, nostan mielelläni lasillisen hyvää irlantilaista viskiä. 

Huhut kirjan kuolemasta ovat ennenaikaisia

Kun kirjallisuuden Nobel-palkinto tänä vuonna myönnettiin Alice Munrolle, niin monen kirjallisuutta ihan aktiivisesti seuraavankin ensimmäinen kysymys lieni ”Who the fuck is Alice?”. Syy siihen on selvä; nykyaikana, jolloin kirjailijoiden tulisi olla julkisuudessa viihtyviä rokkitähtä ja ehtymättömiä mielipideautomaatteja, on tämä kahdeksankymppinen syrjäänvertäytyvä ja julkisuutta kaihtava kanadalaismummeli melko outo lintu. Munron voitto taisi tulla melkoisena yllätyksenä suomalaiskustantajallekin, sillä Tammella tuli kova hoppu ottaa kirjailijan kahdeksasta suomennetusta teoksesta lisäpainoksia.

Digitaalisten lukulaitteiden ja tablettitietokoneiden valtakausi on  vasta aluillaan, mutta painetun kirjan kuolemasta on puhuttu jo pitkään. Ensimmäisiä digivallankumouksen kirjallisia uhreja lienivät vanhanmalliset roolipelit. Jokainen 70-luvulla syntynyt (mies) on varmaankin jossain vaiheessa nuoruuttaan tutustunut Dungeons & Dragonsiin. Toisille pelit jäivät yhteen kokeiluun, toiset fantasiamaailma vei vuosiksi mukanaan. 90-luvulle tultaessa tietokonepelit alkoivat tunkea yhä enemmän ja enemmän perinteisten nopilla, kynällä ja paperilla pelattavien tonteille, kunnes 2000-luvulla syrjäyttivät ne lähes kokonaan.

Lähes, mutta ei kokonaan. Nykyisten kolme- ja neljäkymppisten Gary Gygaxin luomusten parissa kasvaneiden keskuudessa vanhanmallinen pelaaminen elää vielä. Eikä vain elä, vaan kokee uutta renessanssiaan. Tästä loistavana esimerkkinä on Mike Pohjolan lanseeraama Myrskyn sankarit – Suurkuninkaan miekka –roolipeli, joka palauttaa fantasiapelaamisen alkujuurilleen.  Tämä joukkorahoituksella kasattu peli ’ketteryysarvoineen’, ’älybonuksineen’ sekä ’magiapisteineen’ herättää vanhassa luolamestarissa väkisinkin nostalgisia muistoja. Mikelle ja Myrskyn sankareille nostan lasillisen hyvää irlantilaista viskiä. Ja kun suljen silmäni, voin kuulla peikkojen kiljunnan kaikuvan luolaston uumenista.

Suomalaisen piraatin malja

Nobel-voittajien elämänkertoja lukiessa törmää usein palkinnon saajien tapaan jakaa elämänsä ajanjaksoon ennen ja jälkeen Nobelin. Palkinto toimii vedenjakajana uralla menestymisen sekä todellisen supertähteyden välillä. Hieman kuin nousu rivikardinaalista paaviksi. Ruotsalaisen insinööri-keksijän nimeä kantava palkinto jaetaan vuosittain useassa eri tieteen ja taiteen kategoriassa, joista suurimmassa osassa sitä pidetään alan merkittävimpänä kunnianosoituksena.

Koska kaikilla tieteen, taiteen tai yhteiskunnallisen toiminnan aloilla ei Nobelia jaeta, on sen rinnalle kehittynyt useampikin varjopalkinto, joista kuuluisin lienee Right Livelihood Award, joka jaetaan vuosittain neljälle henkilölle tai taholle. Tämän vuoden palkinnot jaetaan joulukuun alussa kemiallisten aseiden vastustamisesta sekä turvallisen elintarviketuotannon, ihmisoikeuksien ja seksuaalisen väkivallan uhrien puolustamisesta.

Viime päivien uutisia seurannut on tuskin voinut välttyä Sini Saarelan nimeen törmäämiseltä. Saarelahan on Greenpeace-aktivisti, joka oli osoittamassa mieltään Venäjällä energiayhtiö Gazpromin aikeita porata öljyä Arktiksen jäätyviltä vesiltä vastaan - ja tuli siinä yhteydessä pidätetyksi. Hän odottaa nyt tutkintavankeudessa oikeudenkäyntiä merirosvoudesta syytettynä. Venäjän lain mukaan maksimituomio merirosvoudesta on 15 vuotta kovaa kakkua.

Jokainen voi itse miettiä, miltä tuntuisi lusia venäläisessä tyrmässä edes muutama kuukausi. Siitä on pamflettien jakaminen Kolmen sepän aukiolla kaukana. Saarela on osoittanut omilla teoillaan sen, että on valmis toimimaan vakaumuksensa - ja meidän kaikkien, jotka tyytyvät lahjoittamaan muutaman lantin keräyksiin - puolesta. Sini jos joku ansaitsisi toiminnastaan palkinnon. Hänelle nostan joka tapauksessa lasillisen hyvää irlantilaista viskiä, ja hänelle hyvin mielelläni salakuljettaisin kokonaisen pullon kolkkoon venäläiseen selliin mielialaa kohentamaan.

Kirkonpolttajien kokoontumisajot

Vaikka neljännen polven stadilaisena olen aina jollakin oudolla tavalla ollutkin ylpeä kotikaupungistani, on myönnettävä, että vasta tällä vuosituhannella siitä on tullut oikeasti mielenkiintoinen paikka asua. 90-luvun lamanmurjoma Helsinki oli oikeasti melko ankea kaupunki. Jopa kesäisin, jolloin jokaisella kahden kapakan kirkonkylälläkin on kaikenlaisia hauskoja tapahtumia eukonkannosta kiukaallaistumisen MM-skaboihin tapahtumakalenterissaan.

Jotain tapahtui 90-luvun loppupuolella, ja Helsinki alkoi pikku hiljaa heräillä. Ja hyvä niin, sillä jokaisella ei ole mahdollista piiloutua kolmeksi kuukaudeksi kesästä kesämökilleen. Ja jollain niitä turistejakin olisi hyvä houkutella.

Art goes kapakka –tapahtuma alkoi jo ysärin puolessa välissä, ja on ollut tervetullut lisä oman tuopin tuijottamiseen perustuvalle baarikulttuurillemme. Art goes kapakka jakaa vuosittain Helsinki hauskemmaksi –palkinnon taholle tai tahoille, jotka ovat eniten vaikuttaneet kaupunkimme viihtyisyyteen ja vilkastanut sen kaupunki- ja kulttuurielämää. Tänä vuonna palkinto jaettiin Skidit Festarien, HSL Reittioppaan, tuottaja Mikko Kaukosen ja Maailma Kylässä –festivaalien kesken. Varmasti osuvia valintoja kaikki.

Jäin itse pohtimaan aihetta subjektiiviselta kantilta, miettien kuka tai mikä on jo pidemmän aikaa jaksanut riemastuttaa minun kaupunkikuvaani. Ei vaadittu montaa lasillista, kun päädyin selkeään voittajaan. Mikään ei nimittäin piristä Stadin katukuvaa enempää kuin kesäisin järkättävät Tuska Open Air –festarit, jolloin kaikkialta Suomesta (ja kauempaakin) kömpivät kalkituilla naamoilla varustetut ja mustiin pukeutuneet metallifanit pääkaupunkimme mukulakivikatuja pitkin nahkahousuissaan flaneeraamaan. Parin päivän ajan kaupunki on yhtä sirkusta, ullanlinnalaiset curlingäidit sekä töölöläismummot saavat kauhistelun aihetta, mehukattipullolliset kiljua kiertävät ringissä Ruttopuistossa ja kuumavesipaljuun hukkuvan mäyrän korinaa muistuttava musiikki raikuu Rautatieasemalla.

Tyypillinen Tuska-vieras Jari-Pekka "Nazgûl" Kortemäki-Kokkonen

Vaikka kuuntelen itse ennemminkin Alicia Keysiä kuin Anaal Nathrakhia, uskon että tällainen kolmen päivän metallisirkus kerran kesässä tekee Helsingistä riemukkaamman paikan elää ja asua. Nostankin lasillisen hyvää irlantilaista viskiä festarien järjestäjälle, Finnish Metal Eventisille, sekä kaikille nille varmasti lukuisille ihmisille, jota tapahtuman takana häärää.

Sanna-Mari "Stick It To Ya" Hallenberg on jo festarien vakiokalustoa 

PS) Kaikki kuvat on varastettu netistä, joten jos tunnet omistusoikeutta, niin ilmoita ja rippaan joltain muulta.